Vuoden 2019 eSM-karsintasarja jatkui jännittävissä merkeissä. Kaksi finalistia oli jo selvillä; ensimmäiset asetelmat otettu. Paljon vuosien aikana nähneet, kumpuilevat Georgian maastot tarjoaisivat mitä mahtavimmat puitteet ratkaista kolmannen kohtalo. Ja ehkäpä muutaman muunkin, niin paljon olisi pisteitä jo jaettu. Tämän jälkeen oltiin paljon viisaampia siitä, mitä odottaa loppupuoliskolta. Odotettavissa oli tasainen kilpailu, josta ei draamaa puuttuisi. Petolliset kurvit ja kiperät kanttarit tarjoaisivat hiuksianostattavia tilanteita niin tulokkaille kuin kokeneemmillekin kuljettajille...

18. elokuuta 2012. iRacing World Championship Grand Prix Series, Road Atlanta. Lähtöruudukkoon asettautuu 30 maailman kovinta sim racing -kuljettajaa. Nimilista on hurja, ennakko-odotukset kovia: Alkuperäinen sim racingin alien, Vaasan oma poika Greger Huttu saisi vastaansa puolustavan maailmanmestarin, Brasilian Hugo Luisin. Joukosta löytyy myös tulevaisuudessa tuon tittelin tavoittelussa onnistuva Martin Krönke, ja Team Redlinen dynastian takapiru Dominic "Dom" Duhan. Tuttuja suomalaisnimiä oli myös muitakin; Ilkka Haapala, Martti Pietilä, Petteri Kotovaara, Aleksi Elomaa vain muutamia mainitakseni. Niin, ja toki kilpailun paalumies itse, vasta 17-vuotias Riku Alatalo.

Kilpailu itsessään päättyi suomalaisjuhliin. Greger Huttu voitti ja vahvisti kiinnitystään uransa toiseen maailmanmestaruuteen. Riku taisteli urheasti, ja tuli lopulta toiseksi, kymmenisen sekuntia Hutun jälkeen. Kolmas oli Yhdysvaltain Jake Stergios. Lopputulos oli kuitenkin sinänsä toissijainen - tärkeimmät näytöt oli annettu. Uransa huipulla olevan Gregerin voittaminen olisi kova haaste kenelle tahansa. Paalukierros antoi kuitenkin osviittaa nuorukaisen kyvyistä, kakkossijasta tullut pistesaalis puolestaan auttoi MM-paikan pitämisessä ensi kaudelle. Sitä paitsi, Rikuhan ei ollut vielä edes täysi-ikäinen.

Jos niin nuori ja kokematon kuljettaja pystyy tuon tason suoritukseen noin aikaisessa vaiheessa uraansa, niin mitä tulevaisuudella olisikaan annettavana?

19. toukokuuta 2019. Sim Racing eSM-karsinta, Road Atlanta. Viimeisetkin ajat tippuvat tauluun, eikä yksikään niistä riitä kärjen hätyyttelyyn. Peli on selvä, paalupaikka klaari. Jälleen kerran on yksi ylitse muiden tällä kapealla ja haastavalla baanalla. Tällä kertaa se ei kuitenkaan ole yllätys, päinvastoin. Riku Alatalon nimi oli totuttu näkemään varsin korkealla jo vuosien ajan, ja kun tiedettiin kyseessä olevan hänen bravuuriratansa, oli homma jo käytännössä taputeltu.

Vain harva tajusi todistavansa historiaa.

Paljon ehdittiin sitä ennen kuitenkin ajaa kilpaa. Eipä siis hypätä asioiden edelle, vaan palataan ajassa taaksepäin aina sinne lähtöruudukkoon asti.

Alatalon vierellä istui nimittäin hahmo, joka voisi yhtä hyvin olla hänen haamunsa kuin myös vastakohtansa: Valtteri Alander oli nuori kuljettaja, joka oli vasta edelliskaudella aloittanut iRacingin parissa. Hänen nopeutensa oli tullut nopeasti ilmi, ja niin mies pääsi huippuluokan organisaatioon niin kehittymään kuljettajana kuin myös imemään tietoa itseensä. Runsas harjoittelu ja armoton kilpailurutiini kantoivatkin nopeasti hedelmää; loppukaudesta Alanderia pidettiin Tuomas Tähtelän ja Antti Terhon ohella yhtenä kuumimmista tulevaisuuden lupauksista.

Miehet olivat kuitenkin luonteeltaan kuin yö ja päivä: Siinä missä Riku tunnettiin itsevarmana, ajoittain jopa koppavana ja usein väliinpitämättömänä persoonana, oli Alanderin olemus enemmänkin nöyrä ja kuuliainen. Radalla porilainen omasi toki tarvittavan kovuuden, mutta tuo räiskyvä, suorastaan ärsyttävä keljuilu loisti poissaolollaan.

Vertailuita on kuitenkin turha tehdä sen enempää. Luonteesta voi kirjoittaa pitkät rivit, sanomisista pidemmät. Fakta on kuitenkin se että ratkaisut nähtäisiin, kuten aina ennenkin, radalla.

Muista mainitsemisen arvoisista suorituksista mainittakoon GT-autojen parissa enemmän kunnostautunut Antti Pihlaja, joka omienkin sanojensa mukaan osui jättipottiin aika-ajoissa. Se toi kolmannen lähtöruudun, joka oli omiaan parantamaan jo entisestään hyviä finaalimahdollisuuksia. Viereltä lähtisi puolestaan debyyttiään (!) sarjassa tekevä Sami-Matti Trogen, joka tarvitsisi käytännössä podiumin, mielellään voiton. Nuori vihtiläinen kun ei ihan hirveän montaa kilpailua ehtisi muilta kiireiltään ajaa. Toinen kauden ensimmäistä kilpailuaan ajanut kuljettaja oli vuoden 2017 hopeamitalisti Miika Haapanen. Hän ennätti aika-ajoissa sijalle 12.

Katseet kääntyivät jo kohti avauskierrosta. Road Atlantan ensimmäinen mutka ja sitä seuraavat ässät ovat yksi vaarallisimmista pullonkauloista koko kalenterissa. Niistä ehjänä selviäminen ei olisi aina itsestä kiinni, mutta suurempia liikkeitä ei startissa tehtäisi. Ei ainakaan, mikäli mieli maaliin asti päästä. Näin kilpailu alkoikin rauhallisissa merkeissä - Riku teki sen mitä piti ja Alander jäi toiseksi. Perässä seurasivat Pihlaja sekä Trogen, viidentenä Tuomas Tähtelä ja hänen takanaan väänsivät Teemu Toikka sekä hienoja esityksiä jatkava Jarno Sippola. Vaasalainen oli todella kukoistanut tällä kaudella, niin nytkin. Valitettavasti taistelun tuoksinassa tapahtui harmittoman oloinen osuma, jonka seurauksena Sippola ajautui radan ulkopuolelle ja joutui siitä maksamaan kohtuuttoman kovan hinnan automaattisen slow down -rangaistuksen muodossa.

Myös hieman taaempana sattui ja tapahtui. Niko Arvilommi sai peräänsä Jali Hautalan, mutta suuremmilta vaurioilta onneksi vältyttiin. Tässä kohtaa ei myöskään vielä näyttänyt siltä että tulossa oli yksi Arvilommin nuoren uran parhaista kilpailuista. Ikävämmin sen sijaan kävi Konsta Lappalaiselle, joka päätyi vitosmutkassa seinille Markus Grönthalin toimesta. Myös Timi Laine spinnasi ja antoi siipeensä Jonne Heikkiselle. Laine keskeytti, Heikkinen sen sijaan pystyi vaurioista huolimatta matkaa jatkamaan.

Toisella kierroksella nähtiin myös tilanne, joka olisi voinut päättyä huomattavasti ikävämmin. Sijalle neljä tippunut Antti Pihlaja oli saanut takasuoralla Tähtelän imuunsa, ja heti kohta vierellensä. Pihlaja kanavoi sisäistä Max Verstappeniaan ja lähti sulkemaan sisäreunaa myöhässä, ja työnsi samalla kilpakumppaninsa nurmikolle. Tuomaristo myös muisti Pihlajaa tästä tempusta viiden sekunnin aikarangaistuksella, Tähtelä puolestaan kuittasi seuraavalla kierroksella sijan itselleen. Taistelu oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi, siitä pitivät kumpainenkin huolta kilpailun edetessä.

Kärjessä painoi Alatalo karkuun nuoruuden innolla, ja Alander roikkui perässä sen minkä pystyi. Ohitukseen asti eivät rahkeet kuitenkaan riittäneet, ja näin Glacier-kaksikko tyytyikin lähinnä pitämään toisensa rehellisinä. Keskipakassa vääntö oli sen sijaan juuri niin hurjaa kuin sopii odottaakin. Se näkyi hienoina ohituksina ja upeana taisteluna, mutta valitettavasti myös muutaman kolarina. Mainitsemisen arvoisia lienee Antti Levoskan ja Petteri Niemen välinen kontakti nelosmutkassa, joka johti Niemen ajautumiseen nurmikolle. Vaikka alkuperäinen kontakti menikin Levoskan piikkiin, oli Petteri hieman liian innokas palaamaan takaisin radalle, ja osuma Markus Aaltosen kanssa oli valmis. Toisaalla myös Markus Grönthalin vaikea kilpailu sai jatkoa, kun hän ensiksi osui yhteen Tommy Unholan kanssa ja sen jälkeen pakotti Ari Härön väistämään nurmikolle. Kaukana on se Markus, joka talvella vei Rengas Turku Winter Cupia miten tahtoi...

Trogenin karattua oli nelossijan kohtalo kilpailun parasta antia. Pihlaja ohitti Tähtelän, ja muutamaa kierrosta myöhemmin Black Star Racing -kuljettaja iski takaisin. Ohitus tapahtui, kuten useimmat, pitkän takasuoran päähän, muttei missään nimessä tullut ilmaiseksi. Pihlaja pisti vastaan minkä pystyi, sillä perässä iski Teemu Valkeejärvi ahnaasti samaan rakoon tullessa viimeiseen mutkaan. Teemu myös onnistui sinne pääsemään, eikä Inertia SimRacingiä edustavalle Pihlajalle jäänyt muita vaihtoehtoja kuin taipua. Hän myös samalla osui radan reunalla olevaan pomppuun, minkä tiedettiin vahingoittavan auton aerodynamiikkaa. Se saattaa osittain selittää kilpailun edetessä hiipuneen vauhdin, sillä myös Toikka pääsi verrattain nopeasti edelle.

Inertialle ei päivä muutenkaan tuntunut paistavan. Nopea, mutta epävarma Matias Vitikainen oli jälleen hyvissä iskuasemissa sijalla 9. Miika Haapaseen ei ollut pitkä matka, eikä tuo edellä mainittu taistelurypälekään ollut kuin parin sekunnin päässä. Kymmenennellä kierroksella kävi kuitenkin jo liian tutulla tavalla: Vitikainen ajautui petollisessa vitosmutkassa leveäksi, ja osui rengasvalliin. Kuin ihmeen kaupalla hän pystyi jatkamaan matkaa menettäen vain muutaman sekunnin, mutta auton oikea kylki sai osumassa mittavia vaurioita.

Perinteisesti Road Atlanta onkin omat veronsa vaatinut, eikä kilpailun ensimmäinen puolisko tehnyt tälläkään kertaa poikkeusta. Vaurioita oli useilla, ja keskeyttäneitäkin seitsemän kappaletta. Se ei ole mikään ihme, sillä radalle mahtui monta suorastaan pelottavaa paikkaa. Ensimmäinen mutka taittui jyrkästi oikealle ja ylös, johtaen suoraan sokeaan kakkosmutkaan. Pienikin virhearvio johtaisi vähintään nurmikolle, ja pahimmillaan kilpailun päättymiseen. Nopeat, kaasu pohjassa ajettavat alamäkiässät eivät juurikaan tarjonneet hengähdystaukoa ennen vitosmutkan jarrua. Kompressio ja ylämäki tekivät paikasta yllättävän nopean, ulkopuolella väijynyt epätasainen kanttikivi puolestaan sitäkin vaarallisemman.

Radan loppuosa oli tätä taustaa vasten suorastaan helppo. Keskipitkä suora, nopea oikea, ja sen jälkeen hitaampi oikea johon tarkan ajolinjan saaminen vaikutti lähinnä henkimaailman touhulta. Pienikin virhe voisi maksaa kovan hinnan, sillä tästä aukeaisi yksi sarjan pisimmistä suorista. Ensin ylös kohti mäen huippua, josta rata taittuisi loivasti oikealle ja alas kohti viimeistä shikaania. Sinänsä helpohko paikka oli haastava koska se ajettaisiin useasti rinnakkain. Sijoitukset oli hyvä selvittää tässä vaiheessa, sillä viimeinen oikea oli jo sinänsä ikävä kapeikko josta radan pomppuisuus teki erityisen vaikean. Varsinkin se yksi, surullisen kuuluisa, joka vaani vasemmassa reunassa epäonnista kuljettajaa. Siitä oli toki varoitettu jo hyvissä ajoin ennen kilpailua, mutta siitä huolimatta useampikin formula sai siitä itseensä vaurioita.

Kärjen tuntumassa ei virheitä kuitenkaan juuri näkynyt. Alatalo oli päässyt rytmiinsä ja näyttikin siltä, että voitto oli lähinnä ajan kysymys. Toisena seurasi vakuuttavaa, suorastaan ilmiömäistä kilpailua ajanut Valtteri Alander. Hän ei ehkä aivan yltänyt kokeneemman tallikaverinsa vauhtiin, mutta siitä huolimatta oli suoritus erinomainen, varsinkin ottaen huomioon Watkins Glenin pettymyksen. Keskeytyksen jälkeen tuli onnistuminen tärkeään paikkaan.

Sami-Matti Trogen ansaitsee puolestaan ihan oman kappaleensa. RX2-sarjassa kamppaileva ja ajoittain edelleen F4-kilpailuita kiertävä nuori vihtiläinen oli tekemässä sitä, mitä hänen varsin epävarmat finaalimahdollisuutensa kaipasivatkin. SET Esportsin toinen puolikas oli kolmossijalla vain muutaman sekunnin Glacier-kaksikkoa perässä, kovimmat haastajat kaukana takana. Voitto olisi tuonut toki pääsyn suoraan finaaleihin, mutta aivan kärkeen ei hänellä asiaa tänään ollut. Siitä huolimatta oli myrskyvaroitus annettu, eikä suotta tallikaveri Joni Heikkinen varoitellut Trogenin vauhdista. Jo testiradoille olivat esitykset olleet hyviä. Ei siinä, Samppa tiedettiin hyvänä ja nopeana kuljettajana jo entuudestaan, joten mikään järisyttävä yllätys ei kyseessä ollut.

Viimeisille kierroksille tultaessa käytiin kovin taistelu sijasta 4. Tähtelä ja Valkeejärvi olivat aivan toistensa tuntumassa, mutta maaliviivalle ehätti ensimainittu ensin. Kummallekin kuitenkin vino pino pisteitä - tästä olisi hyvä jatkaa. Myös tallia vaihtanut, nyttemmin varsin mysteeristä Flamboyant Flamingo -nimistä organisaatiota edustava Teemu Toikka suoriutui testistä hyvin, ollen lopulta kuudes ennen Antti Pihlajaa sekä Miika Haapasta. Pihlajan viiden sekunnin aikarangaistus johti kuitenkin siihen, että maalissa miesten sijoitus vaihtui ja näin Haapasen ilmeisesti kauden ainokainen päättyi seitsemänteen sijaan. Miikan otteita olisi ollut ilo nähdä enemmänkin, sillä mies tiedetään tuulennopeaksi kuljettajaksi. Siitä on osoituksena paitsi vuoden 2017 eSM-hopea, myös lukuisat muut mallisuoritukset erityisesti koppiautojen parista. Tulethan takaisin, jookos?

Kymmenen parhaan joukkoon mahtuivat vielä kaikessa hiljaisuudessa hyvää kautta ajava Antti Levoska ja epäonnisesta alusta hyvin toipunut Jarno Sippola. Myös Niko Arvilommin nousu oli mainitsemisen arvoinen; harva uskoi haminalaisen yltävän painajaismaisen alun jälkeen aina sijalle 12 asti.

Niin, ja se todistettu historia? No, kyseessähän oli Riku Alatalon ensimmäinen voitto FiSRA:n alaisista sarjoista. Mies on yksi harvoista joka on ollut mukana jokaisessa sim racingin eSM-finaalissa, ja tiedetään muutenkin sangen nopeaksi kilpa-ajajaksi. Mutta nyt oli, ehkä vihdoinkin, seitsemän vuoden odotus ohi. Ei, se ei ehkä ole MM-tason voitto ja Riku tuskin tuosta paineita otti. Auringon laskiessa metsän taakse tuntui kuitenkin jotenkin siltä että pitkä odotus oli ohi. Ympyrä on sulkeutunut.

Kiitokset kaikille yhteistyökumppaneillemme - olette meillä paitsi rakkaita, myös tärkeitä. Käykää tutustumassa heihin alapuolella olevista linkeistä. Jälkilähetys löytyy myös siitä ihan vierestä. Ensi kertaan!